Tyhjä olo

Mä pääsin siihen kouluun johon halusin, pääsin myös kakkosvaihtoehtoon. Ne kuuluu Helsingin vaikeimmin sisäänpäästäviin lukioihin. Mun unelma ohitti satojen muiden unelmat. Mä olen ollut musiikkitalossa soittamassa. Mä olen kokenut sen hetken, kun joku sanoo "ja erityisesti olen ylpeä..." ja osoittaa mun suuntaan, ja mä käännyn ja etsin sitä jotakuta kunnes tajuan, että se olen minä. Sain päättötodistukseen kympit juuri niistä aineista, joista halusinkin. Sain keskiarvoksi juuri sen, minkä halusinkin. Sain äidinkielestä stipendin - juuri niin kuin halusin. Saan paljon kehuja: "ihanat keltaiset kumisaappaat", "hienoa työtä", "kaunis mekko, kauniit silmät, oletpas lahjakas". Mä olen pikkulapsille sankari, ja vanhuksille osaan puuhua kovaa ja kohteliaasti.
Huippusuorituksia. Mutta mä en silti voi kutsua sitä elämäksi.

Mulla on tyhjä olo. Mä vain annan itseni valua kunnes mä lopulta huomaan, ettei mua enää ole.

Mä olen muuten kamalan stereotyyppinen teini. Viime viikolla mulla oli hyvä olo, eilen mulla oli hyvä olo, vielä aamulla mulla oli hyvä olo, ja nyt musta tuntuu tältä. Mun tunteet heittelehtii toisesta laidasta toiseen, myrskyää. Hyh, kuulostaa juuri siltä, miten terveystiedonkirjoissa ja Kysy systeriltä -palstoilla kuvataan nuoruutta.

Maalaisjuntteilua

Ihmiselle tekee joskus hyvää lähteä ei-mihinkään, paikkaan jossa S-marketin näkeminen saa ajattelemaan "vau, sivistystä", ja jättää tietokone kotiin.
Sitä mä olen viime päivät tehnyt: maalaisjuntteillut. Leikannut ruohoa, istunut puskassa koiran kanssa syömässä mustikoita, shoppaillut Tuurissa, kulkenut ympärinsä kroksit jalassa ja etsinyt sammakoita. Kuunnellut ukkosta, joka oikeesti kuulosti siltä kuin taivas repeäisi ja salamat oli valtavia ja valkosia ja niitä tuli koko ajan, ja miettinyt että millonkohan sähköt tulee takaisin. Sellanen ukkonen on oikeesti hieno, kun toisella puolella on loputtomiin metsää ja toisella järvi.

Nyt mä olen taas kotona. Tuntuu oudolta, kun ikkunasta ei enää kuulukaan aaltojen liplatusta vaan kehä 1. Mä olen myös entistä vakuuttuneempi eräästä asiasta: mä haluan pois Helsingistä.

Mahdollisuus

Mulla on nyt hyvä tunne kaikesta. Koulusta, tulevaisuudesta, elämästä. Sellanen tunne, että ehkä kaikki sittenkin onnistuu.
Mä ootan syksyä, sitä kun kaikki muuttuu ja mä saan alottaa alusta. Uusi koulu, uudet ihmiset, uusi minä. Tai ei, ei uusi minä. Ihan vaan minä, ilman mitään muuta.
Se jännittää, ihan hirveen paljon, niin paljon että mä en ole viime aikoina saanut iltaisin unta, koska oon miettinyt että entä jos mä pilaan taas kaiken. On hyvin mahdollista, että mä pilaan kaiken. Silti mua ei pelota. Mulla on myöskin mahdollisuus olla pilaamatta kaikkea, mahdollisuus tehä oikein. Ja se riittää. Tieto siitä, että asiat muuttuu, ja mä voin ite ainakin jotenkin vaikuttaa siihen, että kumpaan suuntaan. Ylös vai alas.
Ja mä olen aina tykännyt linnuista. Musta tuntuu, että ehkä mun olisi nyt aika päästä vähän lähemmäs niitä. Edes kaivautua pois maan alta, työntää pää pinnalle. Nähdä mitä siellä ylhäällä on.

Hassua miten yksinkertainen mä olen. Musta tuntuu melkein-onnelliselta jo nyt, kun mä vain ajattelenkin sitä, että mulla on mahdollisuus olla joskus oikeesti onnellinen.

Olin tänään kävelyllä. Kun olin kuunnellut ne biisit, jotka aina kuuntelen, aloin etsiä uutta kuunneltavaa. Löysin yhden biisin, jonka olin ladannut joskus viime talvena mutta jota en ollut kuunnellut kuin ehkä viisi sekuntia alusta. Rakastuin siihen.

And there will come a time, you'll see, with no more tears.
And love will not break your heart, but dismiss your fear.
Get over your hills and see what you find there,
with grace in your heart and flowers in your hair.


Mä en ole vielä ylittänyt mun kukkuloita, mutta mä olen löytänyt ne ja kiipeän parhaillani.